Mä tein koko viikonlopun tutkimusduunia Maminamin apuna. Tässä kuvassa mä teen jalkautumistutkimustyötä. Etsin jälkiä maastosta. Maminamilla on semmonen lehtikenguru meen kerrostalon alakerrassa. Se on rottinkia ja yhtä iso kuin mun Ihmisnahkasisko. Sillä on kaulassa hieno kyltti ja rusetti ja päässä kukkakoriste. Henkilökohtasesti mä oon aina inhonnut koko kapistusta mutta mamista ja muista hömpistä se on ihana ja ihku. Ja se kattoo sillai kivasti ja veikeesti ja melkein puhuukin. Mun tekis mieli aina terottaa siihen kynteni ja repii ne koristeet siitä pois. Mut oon pari kertaa koittanut ja sitte mua on Nuhdeltu. Mua harmittaa Nuhtelu ja oon aina pari tuntia ärtynyt moisen jälkeen. No, se typerä kenguru oli jokatapauksessa perjantaina hävinnyt ja mamin puheistä päätellen rikos oli verrattavissa graalin maljan kähvellykseen. Me saatiin sit vihjeitä siitä rottinkinallesta tasaseen tahtiin, joku oli nähnyt sen hississä ja joku toinen taas nauttimassa olutta jazzkadulla. Mä jo toivoin et se olis heitetty jokeen ja hyvällä tuurilla se olis ajelehtinut mereen. Mutta totta totisesti - sunnuntaina se kenguru oli omalla paikallaan, rusetti oli likainen ja pääkoristeet hukassa. Häntä ja korvat vinossa mutta naamalla oli iloinen virne. Jazztunnelmissa ollut nuorimies oli kaapannut sen mukaansa ja kuljettanut siinä vaatteita ja aikuisten juomia. Mut joku sen nuorenmiehen kavereista oli lopulta ottanut sen kengurun kotiinsa ja sieltä se oli sitte haettu takaisin meille. Kyllä mäkin kurkein parvekkeelta ja vaklasin kaikkii tyyppei. Olisin heti kertonut mamille jos olisin saanut jonkun vinkin sen otuksen olinpaikasta. Mutta loppu hyvin - kaikki hyvin. Ja sinne kamalaan nakuiluleiriin ei oteta kissoi ja koirii. Kummitäti oli lukenut silleen. Et sekin vaara on multa ohitte. Saan pyyhkiä karvatassulla ottaani ja huokasta. Terveisii Iiskulle ja muille mun tutuille.
Kommentit
Lähetä kommentti