Seuraava teksti on lainaus Kristiina Gerkman - Kemppaisen kolumnista. Mutta hän on kirjoittanut niin hyvin, että se on melkein pakko liittää tähän blogiin. Ilmeisesti blogini alkaa muutenkin jo laajentumaan ulos alkuperäisestä ideastaan mutta kehitystähän pitää aina olla. Blogiini on tullut kuin itsestään asiaa ruuasta ja vitamiineista. Siis minulle tärkeistä asioista. Nyyttoni ehkä joutuu pian seikkailemaan luomuruokien viidakossa mutta sitten näemme reaaliaikaisen katsastuksen katin suhteesta luomuun. Pomomies joi tänään aamulla mehua, jossa oli kaalia, porkkanaa, tomaattia ja pikanttina lisänä viinirypäleitä. Hän oli kuulemma joskus juonut parempaakin mutta nieli kuitenkin kaiken alas kiltisti. Ja minä perässä. Nyyttoni rouskutti karjalanpaistia raakana ja hyvää oli. Olimme siis aivan täydellisen ravintotietoisia aamusta alkaen ja koko porukka. Kukapa kissan hännän nostaa jollei kissa itse.
Syyllisyyden tunne on kurja seuralainen. Siellä se pääkopan sisällä moittii ja osoittaa sormella: miksi taas menit toimimaan vastoin parempaa tietoasi!?
Juuri niin. Vastoin parempaa tietoa. Ainakin omakohtaisesti voin todeta, että silloin tällöin tulee sanoneeksi jotakin, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Tietää hyvin jo sanoessaan, että pieleen menee, mutta sanoo kuitenkin. Tai hoksaa, että jossakin hamassa menneisyydessään tuli toimineeksi vähemmän viisaalla tavalla. Ja ryhtyy sitten oikein rajusti soimaamaan itseään vielä taannehtivastikin.
On tietenkin hyvä, että omatunto on hereillä, sehän kertoo vastuuntuntoisesta asenteesta. Mutta se ei ole hyvä, että kaiken aikaa seuraa toimintaansa liian ankaralla otteella. Mistähän se syyllistyminen oikein kertoo? Voisiko olla niin, että taustalla on jonkinasteinen masokismi, itsensä piinaaminen ja piiskaaminen? Tällainenkin mahdollisuus nousi mieleeni, kun ilmiötä pohdiskelin.
Pohdiskelin eteenpäin. Eikö nyt vain voisi ihan rauhassa todeta, että jokainen meistä erehtyy ja päästää pieniä sammakoita suustaan. Ja kun näin on, voi antaa itselleen ja muille anteeksi lempeästi hymyillen. Ja kun heti tuoreeltaan pyytää vilpittömästi anteeksi, asia ei jää mieltä vaivaamaan. Olenkin sanonut tyttärilleni, että elämäänsä kannattaa nuoresta pitäen elää siten, että jää mahdollisimman vähän kuormaa kannettavaksi. Nuorena ei varmaankaan pysty hahmottamaan, miten paljon esimerkiksi parisuhdeasioissa toista voi loukata. Vanhemmiten, sitten kun elämä on tuonut omalle kohdalle kärsimystä ja vaikeuksia, ymmärtää paremmin. Ja kun ymmärtää, kokee syyllisyyttä.
Tai ainakin pitäisi kokea, jos on toiminut räikeällä tavalla väärin. Onhan niitäkin, jotka eivät pysty tuntemaan syyllisyyttä, vaikka pitäisi. Esimerkiksi narsistit eivät näe omassa toiminnassaan juuri koskaan mitään moitittavaa. Syyt ovat aina muissa ja muualla. Toinen ääripää on sitten henkilö, joka on niin herkkä, että ottaa kuormaa kantaakseen pienimmästäkin rikkeestä. Voisiko ylikorostunut syyllistyminen juontaa juurensa myös täydellisyyteen pyrkimisestä? Siitä, että on asettanut itselleen tosi kovat vaatimukset? Pitäisi aina olla oman tilanteensa herra, pitäisi aina löytää juuri oikeat sanat, pitäisi aina olla käytettävissä, asiat hoidettuina. Perheen on oltava tyytyväinen, työnantajankin pitää myhäillä tyytyväisyyttään, painon on pysyttävä hallinnassa, harrastaakin pitäisi, muistaa mummoja ja pappoja ja muitakin, joita pitäisi muistaa. Ja kun ei sitten ehdi eikä jaksa, asettaa itsensä syytettyjen penkille.
Eiköhän näin heräävän kevään kunniaksi oteta ja siivota pois sitä turhaa syyllisyyttä oikein porukalla? Kuunnellaan omantunnon ääntä, mutta ymmärretään, että kukaan ei voi koko ajan toimia tismalleen oikein. Siten, että toimiminen olisi oikein ja kohdallaan sekä omasta että muitten mielestä. Sitä paitsi näennäisesti väärä sana tai teko voi toisinaan käynnistää reaktion, joka johtaa tosi hyvään lopputulokseen. Paljastuu asioita, joita muuten ei olisi paljastanut. Ja näin ilma raikastuu, ja kaikkien osapuolten on helpompi hengittää. Ihanaa, kevyttä kevättä kaikille!
-Kristiina Gerkman-Kemppainen
Kommentit
Lähetä kommentti